Aikakäsitys ja ajanlasku keskiajalla

Aurinkokello ja tiimalasi, TMM

LINKKEJÄ:

Mitä aika oli?

Keskiajan ihmisen suhdetta aikaan voi kuvata kaksijakoiseksi. Teologisessa ja filosofisessa ajattelussa aikaa pidettiin hyvin tärkeänä elementtinä, koska se oli Jumalan luomus ja sillä oli keskeinen osa hänen pelastussuunnitelmassaan. Aikaa ja ikuisuutta pidettiin olevaisen perusulottuvuuksina ja ne kävivät ymmärrettäväksi vain toistensa kautta. Ikuinen oli jotain pysyvää ja muuttumatonta, loputonta ja ääretöntä, Jumalan olemuksen mukaista. Aika taas oli vain väliaikaista ja katoavaista, ihmisille ominaista ja sillä oli alku ja loppu. Jumala oli luonut ajan pelastaakseen ihmiskunnan siltä kadotuksen tieltä, jota se syntiinlankeemuksessa oli lähtenyt kulkemaan. Hänen tekemänsä pelastussuunnitelma toteutuisi vähitellen ajan eli historian kuluessa: alkuna oli maailman luominen, ratkaisevana käännekohtana Jeesuksen maailmaantulo ja päätepisteenä viimeinen tuomio ja maailmanloppu. Tässä aikavälissä Jumala kasvattaisi ihmiskunnan jälleen taivaskelpoiseksi, ja juuri siihen tarvittiin aikaa. Aika oli näin ihmisille annettua 'armon aikaa', olennaisen tärkeätä, jota ei saisi tuhlata eikä käyttää väärin. Se ymmärrettiin myös luonteeltaan lineaariseksi, suuntautuneeksi. Ajalla oli alku ja loppu ja se eteni suoraviivaisesti näiden ääripisteiden välillä.

Lineaarinen aikakäsitys jäi kuitenkin keskiajalla enimmäkseen teologian ja teorian tasolle; se näkyi lähinnä uskona siihen, että maailmanloppu joskus saapuisi ja ajallisuus päättyisi. Käytännön elämässä keskiajan ihmisten suhde aikaan näyttäytyy toisenlaisena. Ihmiset elivät vahvasti nykyhetkessä, jolloin menneisyyden ja tulevaisuuden perspektiivit jäivät lyhyiksi. Ajan kulun he kokivat paremminkin itseään toistavana kuin aina vain eteenpäin suuntautuvana. Antiikista periytyvällä syklisellä aikakäsityksellä oli edelleen vahva ote ihmisten mieliin, vaikka se soti kristillisiä uskonperiaatteita vastaan. Ja ympäröivä todellisuus tuki sitä. Keskiajan yhteiskunta oli vahvasti agraarinen ja oli siten monin sitein sidottu luonnon tapahtumiseen: luonnon jatkuva kiertokulku eri vuodenaikoineen määräsi sen elämän tahdin. Jokaiselle kouriintuntuvia olivat myös usein toistuvat syntymä ja kuolema, sukupolvien kierto sekä hyvien ja huonojen aikojen vaihtelu. Keskiajan ihminen ei elämän olosuhteissaan voinut nähdä lineaarisuutta, johonkin (parempaan) suuntaan etenevää muuttumista, vaan pelkästään samojen asioiden toistumista, ajan kokemista syklisenä. Näyttää kuitenkin siltä, että tämä kaksijakoisuus ei häirinnyt keskiajan ihmistä, vaan todetut kaksi aikakäsitystä paremminkin täydensivät toisiaan.

Yleinen suhtautuminen aikaan heijastui luonnollisesti myös keskiajan tapoihin mitata ja laskea ajan kulumista. Vaikka aika uskonnollisesti ymmärrettiin tärkeäksi, harvat ihmiset käytännön elämässä kiinnittivät siihen erityistä huomiota ja pitivät sen laskemista olennaisena asiana. Vain yhteiskunnan ylätasolla tarvittiin ajan tarkempaa mittausta ja laskemista, mutta siihenkin riitti pitkään pelkästään vuoden sisällä tapahtuva päivien, viikkojen ja kuukausien seuraamien eli kalenterin ylläpito. Se oli ensisijaisesti kirkon tehtävä, sillä kirkko hallitsi keskiajan elämää ja kirkollinen toiminta jumalanpalveluksineen ja juhlapyhineen edellytti yhtenäistä ajanlaskujärjestelmää. Se alkoi hahmottua kirkon alkuajoista lähtien ja sai keskiajalla vakiintuneen muotonsa.

Pyhimykset ajan merkkeinä - kristillinen juhlakalenteri

Keskiaikaista kalenteria kutsutaan usein pyhimyskalenteriksi, koska se sisälsi runsaasti pyhimysten muistopäiviä, mutta sitä nimitetään myös kristilliseksi juhlakalenteriksi siitä syystä, että erilaiset uskonnolliset juhlapäivät muodostivat sen rungon. Kalendaarisesti tärkein juhlapäivä oli pääsiäinen. Sen vuotuinen ajankohta vaihteli läpi keskiajan (ja vaihtelee edelleenkin) noin kuukauden aikavälissä, ja sitä seuraten siirtyilevät myös eräät muut kirkolliset merkkipäivät. Pääsiäisajankohdan monimutkainen määrittely tuotti kalenterin laatijoille vaikeuksia, mutta katolinen kirkko piti tärkeänä, että sitä samoin kuin muitakin keskeisiä juhlia vietettiin kaikkialla samaan aikaan. Se pyrki siis vaikutusalueellaan mahdollisimman yhtenäiseen ajanlaskuun. Joitakin poikkeamia se kuitenkin kalenteriinsa salli ja ne koskivat erityisesti pyhimyksiä. Koko kirkon palvomien pyhien joukkoon sijoitettiin myös joitakin paikallisesti suosittuja pyhimyksiä, ja siitä oli seurauksena, että katolisen kirkon ajanlaskuun syntyi alueellisia eroja. Esimerkiksi Turun hiippakunnalla oli keskiajalla oma kalenterinsa, jossa piispa Henrikiä kunnioitettiin pyhimyksenä ja hänen muistoaan juhlittiin hänen oletettuna kuolinpäivänään 20. tammikuuta. Kirkollisten juhlapäivien ja pyhimystenpäivien suurta merkitystä keskiajan ihmisille osoittaa myös se, että he yleensä ilmoittivat päiväykset pelkästään niiden avulla. Suomalaiset saattoivat esimerkiksi sanoa, että jokin tapaus oli sattunut 'Pyhän Henrikin päivänä' tai 'niin ja niin monta päivää ennen tai jälkeen Pyhän Henrikin päivän', ja uskoivat kuulijan näin saavan riittävän kuvan tapahtuman ajankohdasta.

Pappien tehtävänä oli seurata kirkollisessa toiminnassaan kristillistä juhlakalenteria ja pitää seurakuntalaisensa perillä ajan oikeasta kulusta. Tosin myös rahvaan ihmisillä oli siihen omia keinojaan. Yksinkertaisin tapa tietää, mitä viikon tai kuukauden päivää kulloinkin elettiin, oli käyttää reikäkalenteria. Siinä oli lautaan porattu reikiä ja siirtämällä päivittäin puutappia reiästä toiseen voitiin seurata ajan juoksua. Erilaisiin sauvakalentereihin merkittiin puuleikkauksin jo koko vuoden päivät, ja niistä kehittynein oli pohjoismaissa käytetty riimukalenteri eli riimusauva. Nimitys johtuu siitä, että kalenterimerkit leikattiin siihen vanhoin riimukirjaimin. Riimukalenteri oli tyypiltään ikuinen kalenteri, joten harjaantunut käyttäjä saattoi sen avulla osoittaa kulloisenkin vuoden viikonpäivät, kiinteät merkkipäivät ja vieläpä pääsiäisen paikan ja sen mukana liikkuvat juhlat. Riimukalenterin tekemiseen tarvittavat tiedot saatiin ilmeisesti kirkonmiehiltä, mutta se oli rakenteeltaan monimutkainen ja on vaikeata arvioida, kuinka yleisesti sitä keskiajalla käytettiin. Vanhin säilynyt ja dateerattu suomalainen riimukalenteri on peräisin 1500-luvun jälkipuolelta.

Anno Domini eli Herran vuonna - vuosien laskemistapa

Keskiajalla oli tärkeätä mitata ja laskea aikaa vuoden sisällä, mutta läheskään yhtä merkittävää ei ollut pitää lukua vuosien kulusta. Keskiaikaisiin kirjeisiin ei aina merkitty päiväystä, mutta jos sellainen tehtiin, mainittiin vain viikonpäivä tai kristillistä juhlakalenteria käyttäen lisäksi kuukaudenpäivä. Myös virallisista asiakirjoista vuosimerkintä saattoi puuttua. Esimerkiksi Ruotsin ja Novgorodin välille solmitun Pähkinäsaaren rauhan sopimusasiakirjassa mainitaan allekirjoitushetkeksi vain 'perjantai kolme päivää ennen Maarian päivän'; vuosiluvun 1323 on historiantutkimus myöhemmin joutunut selvittämään. Kuitenkin jo keskiajan alusta lähtien oli ollut olemassa järjestelmä myös vuosien laskemiseksi. Sen oli 500-luvun alussa luonut roomalainen munkki Dionysius Exiguus. Hän määritteli Kristuksen syntymän ajankohdan ja alkoi siitä laskea vuosia eteenpäin omaan aikaansa asti. Näin syntynyt kristillinen ajanlaskujärjestelmä mittaa siis aikaa uskonnollisen lähtökohtansa mukaisesti Herran vuosina. Järjestelmää ei kuitenkaan pitkään aikaan käytetty, sillä vuosien merkintää ja laskemista ei koettu tarpeelliseksi. Vasta 700-luvulla alkoi Länsi-Euroopan asiakirjoihin harvakseltaan ilmestyä kristillisiä vuosilukuja, ja lopulta 1000-luvulla niiden käyttö maallisessa ja kirkollisessa hallinnossa kävi yleiseksi. Sen sijaan tavallinen keskiajan ihminen tuskin tiesi, mitä vuotta hän kulloinkin eli.

Kristillinen ajanlasku noudatti keskiajalla antiikista periytyvää juliaanista kalenteria, jonka mukaan vuoteen laskettiin 365 päivää ja joka neljäs vuosi pidettiin karkausvuosi. Näin mitoitettuna vuodesta tuli kuitenkin hiukan liian pitkä, joten kristillinen ajanlasku jätätti ja oli 1500-luvulle tultaessa 10 päivää todellisen ajankulun perässä. Virhe havaittiin kyllä jo keskiajan kuluessa, mutta vasta v. 1582 saatiin aikaan tarkempi, gregoriaaninen kalenteri. Kirjavuutta ajanlaskuun toi myös se, että vuoden aloituskohta vaihteli. Tammikuun alun ohella uusi vuosi aloitettiin mm. Englannissa vasta Marian ilmestyspäivänä 25. Maaliskuuta.

Mitä kello on eli pienten aikayksikköjen mittaaminen

Samoin kuin vuosien laskemiseen ei vuorokautta lyhyempien aikayksiköiden mittaamiseenkaan ollut pitkään aikaan erityistä tarvetta. Auringon ja kuun kierron seuranta riitti yleensä määrittämään, mistä vuorokauden hetkestä milloinkin oli kysymys. Keskiajan ihmisillä oli kyllä käytettävissä antiikista periytyviä teknisiä välineitä ajan täsmällisempään mittaamiseen, mutta niillä kaikilla oli omia puutteitaan. Aurinkokello näytti vain aurinkoisia tunteja eikä siis toiminut yöllä eikä pilvisinä päivinä. Vesikello, jossa veden tasainen virtaus ylemmästä astiasta alempaan osoitti ajan kulun, jäätyi pakkasilla. Kynttiläkello perustui kynttilän tasaiseen palamiseen siten, että kynttilään merkitty asteikko paljasti ajan kulumisen, mutta kello vaati jatkuvaa valvontaa. Tiimalasi eli hiekkakello tuli käyttöön 1300-luvulla lasinvalmistustaidon parantuessa. Se koostui kahdesta kärjistään yhteen asetetusta lasikartiosta, joiden välissä oli pieni reikä. Reiän kautta ylemmästä kartiosta alempaan valuva hiekka mittasi aikaa, ja kun ylempi kartio tyhjeni, voitiin tiimalasi kääntää toisinpäin ja mittaus saattoi välittömästi jatkua. Tiimalasi oli pitkään tarkin ajan mittausväline, mutta se soveltui vain lyhyiden aikavälien mittaamiseen ja edellytti valvontaa.

Samoihin aikoihin tiimalasin kanssa tuli Länsi-Euroopassa käyttöön kokonaan uudenlainen ajanmittausväline: mekaaninen kello. Se ilmestyi 1200-luvun lopusta lähtien kirkontorneihin ja muihin korkeisiin paikkoihin julkiseksi ajannäyttäjäksi. Kellotaulussa oli vain tuntiosoitin ja lyömälaitteisto kuulutti aina tunnin täyttymisen. Käyttövoimansa kello sai alas laskeutuvasta punnuksesta, jonka liike siirrettiin hammasrattaiden ja tasaajan välityksellä kellotaulun osoittimeen ja lyöntilaitteistoon. Mekaanisen kellon syntyhistoriaa ei varmuudella tunneta, mutta arvellaan, että se olisi saanut alkunsa jostain luostarista. Katsotaan näet, että luostarien elämäntapa oli keskiajan oloissa kaikkein säännellyintä ja kurinalaisinta. Siinä vaihtelivat vuorokauden sisällä rukoushetket, työ ja lepo sillä tavoin, että voi hyvin kuvitella mekaanisen kellon olleen luostariyhteisöille suorastaan sosiaalinen tilaus. Tornikellot rytmittivät myös sopivasti sydänkeskiajalla voimistuvien kaupunkien elämää, ja se selittänee osittain mekaanisen kellon nopean leviämisen Euroopassa. Ei tiedetä, onko Turun tuomiokirkon tornissa raksuttanut kello jo keskiajalla, mutta 1500-luvulla sen olemassaolo on mahdollinen ja 1600-luvulla varmaa.

Ensimmäiset mekaaniset kellot olivat isoja tornikelloja, mutta jo 1300-luvulla rakennettiin sisätiloihin tarkoitettuja pöytä- ja kaappikelloja. Seuraavalla vuosisadalla kehitettiin koneiston käyttövoimaksi punnuksen rinnalle jousi, jonka jälkeen voitiin valmistaa myös kannettavia kelloja. Varhaiset taskukellot olivat kuitenkin raskaita ja kömpelöitä ja paremminkin status- kuin käyttöesineitä. Mekaaninen kello siis levisi myöhäiskeskiajalla nopeasti, mutta se ei suinkaan syrjäyttänyt perinteisiä kelloja, sillä se kävi vielä epätarkasti ja oli hinnaltaan kallis. Sen suosio kuitenkin osoittaa, että keskiaikaiseen yhteiskuntaan oli syntynyt kasvava tarve mitata aikaa yhä pienemmin yksiköin ja yhä tarkemmin. Suhtautuminen aikaan oli keskiajan lopulla muuttumassa.

Matti Männikkö, TY