Elokuussa 1328 eteläranskalaisen Furchesin kaupungin asukas Beatrix astui aviomiehensä luvalla perpignalaisen nahkurin Berengarius Sesmatesin palvelukseen imettäjänä. Beatrix lupautui imettämään vuoden ajan Berengariuksen lapsia Petrusta ja Johannaa.

Beatrixin palkka oli sangen hyvä, viisikymmentä souta. Nainen ansaitsi imettäjänä paremmin kuin missään muussa työssä. Pestausajat olivat yleensä pitkät, vuodesta neljään vuoteen.Ylhäisen perheen imettäjä oli arvostettu henkilö.

Imettäjän työtä ja käytöstä säätelivät tiukat lait. Imettäjän piti ilmoittaa sairaudestaan heti imetyslapsen vanhemmille. Imettäjän piti syödä terveellisesti. Hän ei missään tapauksessa saanut maata miehen kanssa, ei edes omansa, sillä sukupuoliyhteys turmeli maidon ja myrkytti lapsen. Eriuskoista imettäjää ei perheeseen mielellään otettu, sillä kristitty imettäjä saattoi laulaa vääriä lauluja juutalaisperheessä tai kertoa sopimattomia tarinoita muslimilapselle.

Kaikki, joilla oli varaa, käyttivät imettäjää: Ranskan kuningas, perpignalainen nahkuri, firenzeläinen kauppias. Pohjoismaissa ei imettäjiä juuri käytetty, jos äiti oli terve.

Firenzeläisistä äideistä 1400-luvulta on paljon tietoa. He olivat murrosikäisiä saadessaan ensimmäisen lapsensa. Sen jälkeen he synnyttivät toistakymmentä kertaa puolentoista tai korkeintaan kahden vuoden välein. Imetys olisi pidentänyt synnytysten väliä. Firenzeläisen perheen tärkein tehtävä oli tuottaa suvulle jälkeläisiä. Muut voivat imettää lapsia, mutta vaimo oli ainoa, joka pystyi niitä synnyttämään. 1400-luvun puolivälissä Firenzessä kuoli 57-vuotias nainen, joka oli synnyttänyt 36 lasta. Yhdeksän hänen pojistaan eli vielä hänen kuollessaan. Lapsista 28 oli ollut imettäjällä. Muut ehkä kuolivat ennen kuin heidät ehdittiin antaa imetettäviksi.

Berengarius Sesmates toivoi lapsistaan lempeitä ja hyväsydämisiä. Samoja ominaisuuksia hän näki Beatrixissa. Imettäjän ominaisuuksien uskottiin siirtyvän maidon mukana lapseen.