Pelätyimpiä sairauksia olivat isorokko, punatauti, tuhkarokko, lepra, lavantauti ja erityisesti rutto. Aivan keskiajan lopulla alkoivat levitä myös pilkkukuume ja syfilis. Keskiajan ihmiselle kuoleman pelottavuutta lisäsi tietämättömyys sairauden syistä; taudit selitettiin usein henkien, demoneiden tai paholaisen aiheuttamiksi. Kuoleman ja sairauksien kauhunäkymät kuvastuvat ajan taiteessa.  

Sairauksien hoito

Keskiajan lääketiede perustui antiikin ajan oppeihin ruumiin kylmästä, kosteasta ja lämpimästä luonteesta. Sen lisäksi neljän elinnesteen - liman, veren, mustan ja keltaisen sapen - tuli olla tasapainossa. Lääketiede ei keskiajalla päässyt paljoakaan kehittymään, koska anatomian tuntemukselle välttämättömiä ruumiinavauksia ei saanut tehdä. Lääkitsemiseen sovellettiin usein ikivanhaa vastaavuusoppia. Sen mukaan sydämenmuotoiset lehdet olivat hyviä sydänsairauksien hoidossa ja munuaisenmuotoiset tehosivat munuaissaurauksiin. Silmiä muistuttavat kukat auttoivat silmäsairauksiin ja punainen rohto verenvuotoon.

Lian ja tautien välistä yhteyttä ei keskiajalla vielä ymmärretty, joten hygieniaan ei kiinnitetty juurikaan huomiota. Kulkutautien havaittiin tarttuvan ihmisestä toiseen, joten suuria epidemioita yritettiin torjua Euroopassa erilaisten karanteenijärjestelmien avulla. Hospitaaleja perustettiin erityisesti spitaalisten hoitoa varten.

Sairaanhoidon harjoittajat

Lääkäreitä oli Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa. Tavallisen kansan sairauksia hoitivat kansanparantajat, parturit, munkit ja papit, joista monet tunnettiin etevinä haavojen sitojina, lastoittajina ja lääkekasvien käyttäjinä. Luostareilla oli tarkka tuntemus lääkekasveista ja kattavat yrttipuutarhat. Talon emännän tehtävänä oli myös huolehtia perheenjäsentensä terveydestä valmistamalla keräämistään yrteistä lääkkeitä ja sitomalla haavoja.

Lepra eli spitaali

Haavaumia ja elinsurkastumia aiheuttava lepra oli pelätty tauti, joka vaivasi varsinkin ahtaasti asuvia, köyhiä ihmisiä. Taudin aiheuttajaa, (Mycobacterium leprae -bakteeri) ei tunnettu, eikä parannuskeinoa ollut. Lepran itämisaika on pitkä, useimmiten 6-10 vuotta. Tauti tarttui pitkäaikaisesta läheisestä kosketuksesta. Nenäerite sisälsi taudinaiheuttajia ja liman saastuttamat vaatteet ja muut käyttöesineet olivat myös tartuntavaarallisia. Koska lepra kuitenkin tarttui huonosti, esti potilaiden sulkeminen hospitaaleihin tartunnat varsin tehokkaasti. Tämän vuoksi keskiajan lopulla sairaus väheni koko Euroopassa olennaisesti.

Rutto

Rutto kulkeutui kulkeutui 1300-luvun puolivälissä Aasiasta Eurooppaan surmaten jo ensimmäisen epidemian aikana vähintään kolmanneksen väestöstä. Tämän jälkeen rutto oli säännöllinen vieras. Kauhistusta herättivät potilaiden märkivät paiseet, verenvuoto ja harhanäyt. Tavallisin versio oli paiserutto, jonka aiheuttamien tummien paiseenkaltaisten laikkujen mukaan tautia alettiin kutsua mustaksi surmaksi. Noin puolet paiseruttoon sairastuneista kuoli. Erityisesti pohjoisen kylmissä talvissa levisi pisaratartuntana nopean ja varman kuoleman tuova keuhkorutto.

Ruton aiheutti jyrsijöissä loisena asuvassa kirpulajissa elävä mikrobi Yersinia pestis. Tauti levisi mustarottien, mutta myös ihmisten välityksellä. Ruton hoidossa käytettiin ruttojuuri-nimistä kasvia. Sen juuria syötiin viinissä keitettyinä ja lehtiä käärittiin sairaalle iholle. Talon ulko-oven yläpuolelle ripustettuna sen uskottiin suojaavan rutolta.