Henrikin pajasta kaikuivat vasaran lyönnit pitkälle yöhön. Ahjon valossa hän arvioi työnsä jälkeä; tyytymättömästi murahtaen hän työnsi raudan takaisin hiilien sekaan ja tarttui palkeisiin. Uudelleen virinneet liekit ritisivät ja lepattava valo paljasti vanhenevan miehen synkät kasvot. Henrik pyyhkäisi kädellään silmiin pyrkivää hikeä ja nokea ja tunsi, miten väsymys painoi käsivarsissa ja selässä.Tämä oli Henrikin tärkein tilaustyö - ja samalla vaikein, vaikka sen hän piti omana tietonaan.
Ei kovin kauan sitten, keskellä kirkasta päivää oli Henrikin pajaan astunut arvokas lähetystö. Kyllähän Henrikki kopean näköisen, kalliisti puetun miehen heti oli tuntenut - se oli itse piispa Maunu Tavast, joka henkilökohtaisesti oli tullut häntä tapaamaan. Piispa tahtoi nyt selvästikin jotain uutta ja suurta: Pyhän Ruumiin kappelia piti tuomiokirkkoon tehtämän tänä armon vuonna 1425. Rautaporttia siihen tahtoi - ja hänet, Henrikin sitä tekemään.
Sanottuaan asiansa piispa poistui yhtä majesteetillisena kuin oli tullutkin. Kuin yhteisestä sopimuksesta hänen kanssaan saapuneet kirkonmiehet ryhtyivät nyt selittämään vuolaasti yhteen ääneen ja näyttivät Henrikille toinen toistaan kummallisempia piirustuksia. Henrikki katseli kuvia ja kuunteli kohteliaana. Nyökkäsi silloin, kun arveli sen olevan tarpeen. Itsekseen hän tuumi, että miesten lähdettyä piirtäisi suunnitelmia hieman uusiksi - ei tuntunut olevan pehmeäkätisillä kirkonmiehillä selkeää käsitystä siitä, mihin rauta taipui ja mihin ei. Tuskin huomaisivat, jos hän muutaman kiemuran oikaisisi.
Henrikki veti hehkuvan raudan ahjosta ja alkoi lyödä sitä alasinta vasten. Rauta taipui kaarelle ja kipinät sinkoilivat nahkaista esiliinaa vasten. Viimein tekijä oli tyytyväinen.
LINKKEJÄ
Kultaseppä
