Trubaduurit

LINKIT

Trubaduurirunous oli yksi osa ritarikulttuurin, joka kukoisti 1100- ja 1200-luvuilla. Sille tyypillistä oli nuoren ritarin rakkaus jo naimisissa olevaan naiseen, yleensä oman linnanherran puolisoon. Hovikulttuurissa vaimot olivat usein miestään nuorempia ja lähempänä hovissa koulutettavina olevien nuorukaisten ikää kuin puolisonsa. Miehet olivat usein kaukana sotaretkillä tai matkoillaan. Naiset, jotka aatelin piirissä naitettiin suvun toimesta pitäen silmällä lähinnä taloudellisia ja dynastisia seikkoja, eivät yleensä saaneet avioliitostaan juurikaan iloa. Tässä mielessä tarinat linnanrouvista, jotka saivat huomiota nuorilta miehiltä ennemminkin kuin omilta miehiltä eivät välttämättä olleet kaukana totuudesta.

Ritarius ja sen edellyttämät käytöstavat olivat osa aatelista kulttuuria ja loivat ritareille tietynlaisen roolin, joka erotti heidät muista yhteiskunnan jäsenistä. Ritarin hyveisiin kuului rohkeuden ohella naisten kunnioittaminen. Ritarirunous oli toisaalta myös feodaalisen järjestelmän yksi muoto, sillä siinä nuorukainen vannoi rakkautta ja uskollisuutta Rouvalleen samaan tapaan kuin hän oli uskollinen feodaaliherralleen.

Trubaduurirunous oli ritarirakkauden ilmaisumuoto. Siinä rakkaus oli usein leikkiä tai peliä, jonka tavoitteena oli joko leikki itsessään tai kenties todellinenkin suhde. Ritarirunous puhuu varsin selvästi myös avioliiton ulkopuolisista suhteista. Ritarin tuli kuitenkin rakkaudessaan osoittaa kaikkia aatelisia hyveitä ennen kuin nainen saattoi antautua hänelle. Ritarirunoudelle tyypillisiä olivat mm. rakastajan valitukset rakkauden kohteen tavoittamattomuudesta ja kuvaukset idealisoidusta rakkaudesta. Nainen oli trubaduurin jumaloinnin
kohde.

Luonteeltaan trubaduurilyriikka oli maallista ja se oli myös kansankielistä. Trubaduurit olivat aiempien kiertävien jonglöörien perillisiä ja heidän esityksissään oli rakkauslaulujen ohella pilkka- ja kiistalauluja, hautajaisvalituksia ja riehakkaita tanssilauluja.