Keskiajan tutkimus

Keskiajan tutkiminen perustuu kuten muukin historiantutkimus lähteisiin. Lähteet ovat tutkittavasta ajankohdasta meille säilyneitä jäänteitä. Ne voivat olla kirjallisia kuten esimerkiksi asiakirjoja, kirjeitä, kronikoita tai tilikirjoja. Ne voivat olla myös esineellisiä eli astioita, vaatteita, maalauksia, patsaita, vaakunoita tai vaikkapa rakennuksia.

Kirjallisia jäänteitä, joita historiantutkimuksessa on pääsääntöisesti käytetty lähteinä, on keskiajasta säilynyt varsin vähän moniin muihin aikakausiin verrattuna. Syitä lähteiden vähyyteen ja myös niiden toisinaan yksipuoliseen luonteeseen on monia. Melko suuri osa keskiajalla tuotetusta kirjallisesta materiaalista on tuhoutunut jo satoja vuosia sitten.

Keskiajalla ei myöskään tuotettu erityisen paljon kirjallista materiaalia eikä sen kirjoittajakunta ollut laaja, sillä suurin osa keskiajalla eläneistä ihmisistä oli kirjoitus- ja lukutaidottomia. Ennen 1000-lukua lähinnä kirkon palveluksessa olevat henkilöt kuten papit, munkit ja nunnat saivat laajempaa opetusta niin lukemisen kuin kirjoittamisen suhteen. Kirjallista materiaalia tuotettiinkin lähinnä katolisen kirkon ja sen uskonnollisten yhteisöjen tarpeisiin. Tästä syystä meille on säilynyt kertomuksia pyhimysten elämästä, luostarien perustamisesta, paavin toimista, oikeaoppisen uskonnon määrittämisestä jne. Toisaalta myös maallisempaa materiaalia kuten asiakirjoja, sopimuksia, kirjeitä tai historiallisia kronikoita ovat kirjoittaneet kirkollisen koulutuksen saaneet papit tai munkit. Myös niissä kuvastuu keskiajan kirkollinen maailma

Historiantutkijalle onkin tärkeää, että hän voi selvittää käyttämänsä lähteen syntyajankohdan, sen kirjoittajan ja jossain määrin myös kirjoittajan tarkoituksen voidakseen ymmärtää paremmin menneisyyttä. Ymmärtämällä kirjoittajan tarkoitusperiä edes osittain historioitsija voi asettaa lähteelle erilaisia kysymyksiä. Esimerkiksi pyhimyselämäkerrat on kirjoitettu vakuuttamaan lukija kyseessä olevan henkilön pyhyydestä. Hänet on siis pyritty esittämään mahdollisimman pyhimyksellisessä valossa. Elämäkertaa lukiessaan tutkija voi esimerkiksi kysyä, mitä piirteitä pidettiin keskiajalla pyhimyksille tärkeinä. Tästä hän voi edelleen siirtyä pohtimaan, mitä tämä vastaus kertoo laajemmin keskiajan uskonnollisesta elämästä. Mitä esimerkiksi kirkon edustajat halusivat opettaa kansalle kertomusten avulla?

Lähteiden vähyys koskee keskiajantutkimuksessa erityisesti ns. varhaiskeskiaikaa, sillä 1100-luvulta lähtien kirjallisten lähteiden määrä kasvaa huomattavasti. Niin maallisessa kuin uskonnollisessakin elämässä tapahtuneet muutokset johtivat tuolloin kirjallisen kulttuurin vahvistumiseen ja esimerkiksi yliopistolaitoksen syntyyn. Sen piirissä ryhdyttiin aiempaa innokkaammin kirjoittamaan myös filosofisia, lääketieteellisiä ja oikeudellisia tekstejä. Sydän- ja myöhäiskeskiajan suhteen voimmekin saada melko hyvin selville, mitä ajan oppineet ajattelivat niin Jumalasta kuin ihmisen anatomiasta tai oikeudenkäytön tavoista.

Samoihin aikoihin kansankielet alkoivat myös haastaa latinan ylivaltaa, vaikka se säilyikin esimerkiksi oppineiston ja kirkon kielenä vielä satoja vuosia. Trubaduurirunous Ranskassa ja minnelyriikka Saksassa innoittivat kierteleviä runoilijoita merkitsemään laulunsa ja runonsa muistiin omalla äidinkielellään. Samoin varhaiskeskiajalla suullisena perimätietona kulkeneet eeppiset runoelmat kuten Rolandin laulu saivat tuolloin ensi kertaa kirjallisen muotonsa. Kansankielille alettiin kääntää uskonnollista materiaalia ja osa sydänkeskiajan pyhistä naisista ja miehistä kirjoitti kokemuksistaan äidinkielellään. Myös luku- ja kirjoitustaitoisten määrä kasvoi. Kaupunkeihin syntyi kouluja, jotka eivät tähdänneet ensisijassa papilliseen tai yliopistolliseen koulutukseen. Ne oli tarkoitettu porvariston pojille, jotka käyttivät oppeja hyväkseen esimerkiksi kaupankäynnissä ja sopimusten laadinnassa sekä lukeakseen vaikkapa kertomuksia ritarien seikkailuista tai hartauskirjoja .

Kirjallisen kulttuurin laajentumisesta huolimatta myös sydän- ja myöhäiskeskiajan kirjalliset lähteet ovat kohtuullisen niukkoja etenkin tavallisen kansan elämän suhteen. Meidän on helppo löytää lähteistä tietoja luostarien elämästä tai vaikkapa paavien ja kuninkaiden hoveista, mutta suuri osa keskiajan ihmisistä uhkaa jäädä historiankirjoituksen tavoittamattomiin, sillä he eivät itse tuottaneet juurikaan kirjallista materiaalia. Heistä onkin saatavilla tietoa lähinnä välikäsien avulla esimerkiksi oikeuden pöytäkirjoista tai virkavaltaa varten tuotetuista lähteistä. Erilaiset kiistakysymykset ja niistä tehdyt asiakirjat voivat valottaa historiantutkijalle myös tavallisen kansan arkipäivää. Samoin veroluettelot kertovat, miten tietyllä alueella tultiin toimeen; mitä viljaa viljeltiin ja mitä ruokaa syötiin.

Tavallisen kansan elämää ja tapoja on pyritty jäljittämään myös katolisen kirkon piirissä tuotetuista lähteistä. Esimerkiksi pyhimyksistä kerrotuissa ja muistiin kirjoitetuissa ihmetarinoissa on mahdollista kohdata keskiajan ihmisen arkea, hänen toiveitaan, pelkojaan ja toimiaan. Samoin kansanperinteen runoelmat, laulut ja sananlaskut voivat kertoa jotakin keskiajan ihmisten jokapäiväisestäkin elämästä.

Koska kirjalliset lähteet keskiajasta ovat usein vähäisiä ja koskevat hyvin pientä osaa keskiajan ihmisistä, käytetään keskiajan tutkimuksessa apuna monia muita tieteenaloja. Esimerkiksi arkeologian avulla on voitu selvittää millaisissa rakennuksissa keskiajan ihmiset asuivat ja millaisia esineitä he omistivat. Arkeologisten löytöjen ansiosta tiedämme millaisia työvälineitä keskiajan ihmiset käyttivät, millaisissa astioissa ruokansa valmistivat ja millaisilla koruilla itsensä koristivat. Keskiajan arkipäivän tutkimuksessa arkeologialla onkin ollut kuvallisten lähteiden ohella hyvin suuri rooli.

Meri Heinonen
TY